Kylä oli rauhallinen paikka, leirialue siisti, ruoka hyvää ja se sijaitsi hyvällä paikalla lähteä Alppien rinteillä kiemurteleville vaelluspoluille.

Elämäni vaikuttavimpia hetkiä olen kokenut kiivetessämme Itävallan toiseksi korkeimmalle Alpille, 3674 metriä korkealle Grosvenedigerille.  Huipulle pääseminen pitkän ja raskaan matkan jälkeen, huipulla hetken seisominen rajussa tuulessa tai tyynessä auringonpaisteessa - ei voi sanoin kuvailla. 

  Huipulle lähdettiin aina aikaisin aamulla ja joskus oli onni ihailla maisemia auringon paisteessa.
Aurinko oli niin polttavaa, että sinkkipasta ja nenäsuojalliset suojalasit olivat välttämättömät - paitsi kuvassa keskellä olevalle nuorelle miehelle.

Kymmenentuhannen buddhapatsaan temppelissä (jossa olimme vierailumme ajan ainoat turistit) koin hetken, jota ei osaa täysin kuvailla.  Ehkä sana mieletön on lähinnä sitä tunnetta, joka valtasi mielen, kun katseli sisäänmeno portaita reunustavia miehen kokoisia kullattuja buddhia.  
Temppelin rauhallinen ilmapiiri, suitsukkeiden tuoksut, temppelin alttarin edessä näkemämme rituaali oli henkeäsalpaava kokemus. Emme päässeet perille, mitä rituaalissa tapahtui.  Oli hyvin murheellisen näköinen perhe ja  perheen ympärillä pyöriviä munkkeja, jotka puhuivat välillä mutisten, välillä äänekkäämmin ja tekivät  erilaisia liikkeitä suitsutusastioita heilutelle.
Tässä kuvassa juuri tehdyt ilmeikkäät patsaat odottavat kultausta.

Kun ensimmäisen kerran laskeuduimme Madeiralle, olivat tunteeni ristiriitaiset.  Muistin kuulemani ihanista, hiljaisista levadapoluista, joita kävellessä saattoi unohtaa koko maailman ja katselin lentokoneen ikkunasta valtavaa talomerta, joka hohti auringonpaisteessa vakoisena saaren etelärinteellä.

Nyt käytyämme siellä neljä kertaa, en enää ihmettele noita taloja, sillä ne ovat vain murto-osa koko saaren rakennetuista tai rakenteilla olevasta talomassasta. Saari on täynnä ristiriitoja. Niistä myöhemmin. 

Madeiralta löytyy levadoita, joiden vieressä olevat kävelypolut ja tiet ovat kävelijöiden paratiisi.  Tosin monet levadat sopivat vain huimapäisten käveltäviksi, sillä kaikin paikoin ei vielä ole kaiteita, vaikka pudotusta on kymmeniä metrejä.  No, niitä kävellessä pitää katsella  vain jalkoihinsa , ei ihailla maisemia.
Kukkapaljous on alkuun tyrmäävää.  Silmät ahmivat värikästä kukkarunsautta ja on pakko jatkuvasti pysähdellä niitä haistelemaan.

Levadoilla kävellessä mieli rauhoittuu ja metsätaipaleilla hiljaisuuden rikkoo vain lintujen laulu tai joskus veden solina.  Jotkut levadat ovat turistien täyttämiä, esimerkiksi levada  Montesta Camachaan on suosittu.  Tosin suurin osa turisteista käyvät kääntymässä teetuvilla ja palaavat Monteen.

Olen aina rakastanut korkeita paikkoja ja korkealla olemista. Ylhäällä olevien kastelukanavien (levada) varrelta näkymät ovat mahtavat.  Tällaisilla levadoilla voi kokea myös aistiharhan: vesi juoksee ylöspäin!  Kuvassa olevan levadan veden virtaus on oikeasta alanurkasta kohti taivasta.

Levadoita korjataan koko ajan.  Nykyään työ on helpompaa kuin satoja vuosia sitten.  Monet levadat on korjattu EU-rahoituksen turvin.

Yksi mielenkintoisimmista Madeiralla kukkivista kukista on estrelizia.   Se kukki puutarhoissa myös syystalvella.

Funchalin kaupungin Catarina-puiston puut tunkevat juurillaan kivetystä ylös. 

Madeira on täynnä mitä ihmeellisimpiä kasveja.  Tämä puun oksilla roikkuu "luutia".

Tässä meille kilteille suomalaisille parkkeerausmallia!  Vain oikealla olevassa sinisessä autossa istuu kuljettaja odottamassa ostoksilla olevaa seuralaistaan.  Muiden autojen kuljettajia ei näkynyt puoleen tuntiin.
Muutenkin risteys oli omituinen.  Minulle ei selvinnyt, mistä päin sai ajaa, sillä kadussa oli yksisuuntaisen kadun nuolia, joita  kukaan ei tuntunut noudattavan.